| Sydämenasiat |
Ahdas kilpailuyhteiskunta on tiensä päässä – on aika kunnioittaa ihmisluontoa Kovina aikoina suomalaisia on leimannut Kaveria ei jätetä -henki. Henki on haihtunut. Syrjäytymistä, köyhtymistä, uupumista ja masentumista on enemmän kuin koskaan. Ylpeilemme elintasollamme ja kilpailukyvyllämme. Tuhlaamme paljon sosiaalista pääomaamme, kun tehoyhteiskunnan hengessä meistä on tehty toistemme kilpailijoita ja vastustajia. Joudumme lääkitsemään itseämme, että jaksamme tätä elämää. Toiset palavat loppuun, toiset jätetään siististi työmarkkinoiden ulkopuolelle, koko kansa elää univajeessa. Tämäkö on kukoistusta? Professori Kari Uusikylä: ”Kovia arvoja ja bisnestrendikästä ajattelua tungetaan yhä enemmän myös kouluihin. Psykiatrit ja psykologit kertovat, että tehokkuusvaatimukset näkyvät jo lasten ja nuorten psyykkisten sairauksien lisääntymisenä. Odotukset, vaatimukset ja kasvuikäisten eteen maalatut näyt epävarmasta tulevaisuudesta osaajien ja menestyjien yhteiskunnassa murtavat usein nimenomaan lahjakkaita ja herkkiä ihmisiä.” – Ei, en ole säätämässä lakia, että kaikkien on nukuttava. Mutta haluan sanoa ehdottomasti ei niille, jotka ovat vaatimassa työajan pidentämistä ja sellaista työelämän tehostamista, jossa on hiostamisen makua. Intensiivinen työ on riemastuttavaa, mutta tarvitsemme myös huoahdusta. Raaka tuottavuus ei myöskään saa olla ainut työllistymisen perusta. Työyhteisöt rikastuvat, kun mukana on myös niitä, joiden työkyky ei ole laaja. Ylityöt eivät ole siunaus, kun niiden vaikutusta tarkastelee koko yhteiskuntaan. Useimmilla työntekijöillä on perhe, jossa he ovat vielä korvaamattomampia kuin työpaikalla. Ja mitä iloa on, jos tehokkaimmat meistä uuvutetaan työn sankareina? Työn jakaminen, ei sen keskittäminen, on hyvän yhteiskunnan tunnusmerkki. Olen liberaali mutta valmis entistä tiukempaan työajan säätelyyn. Vammaisten ja yhteiskunnassa herkästi syrjään jäävien asiat ovat minulle tärkeitä. Toivon, että jos minusta joskus tulee entinen kansanedustaja, vammaiset voivat vielä olla tyytyväisiä saavutuksiini vammaispolitiikassa.
Yhteiskunta ei voi koskaan luopua tulo- ja varallisuuserojen kaventamisesta: toimiva sosiaalijärjestelmä on myös toimivinta kansallista turvallisuuspolitiikkaa. Vaikka meillä on aina suhteellista köyhyyttä, se ei saa merkitä sitä, että sosiaalipolitiikassa oltaisiin nostamassa kädet pystyyn. Nyt köyhyyden ongelma on pahenemassa entisestään. Nuoret, etenkin synnytysikäiset naiset ovat syrjäytymässä. Lapsiperheiden köyhyys on jatkuessaan todella suuri pahoinvoinnin siemen. Se ei ilmene vain aineellisena kurjuutena ja turvattomuutena nyt vaan yhteiskunnan tasapainottomuutena vielä vuosikymmenten päästä. 90-luvun alun lamakinhan tuntuu edelleen koko yhteiskunnassamme, vaikkei se talousmittareissa näykään. Keskellä taloudellista hyvinvointia on paljon pahoinvointia, jolta moni päättäjä haluaa ummistaa silmänsä. Jonkun on kielittävä meneville ja menestyville, kuinka paljon kärsimystä maassamme on. Jonkun on pidettävä huolta, ettemme hyväuskoisesti kuvittele, että kukin hoitaa omat asiansa. Herkistytään näkemään se kaiken pahoinvoinnin kirjo, mikä on yhteinen haasteemme. – En suostu veronalentajaksi, vaikka työn verotusta olen toki valmis keventämään. Ympäristöpohjaista verotusta ja maksuja taas olen halukas lisäämään. En lähde mukaan myöskään populistiselle perintöveron hävittämisretkelle; kukaan ei ole kertonut, mitä sen tilalle. Vaikka kannatan perintöverojärjestelmän korjausta tiettyjen ryhmien kohdalla, se on kaikkiaan sosiaalisesti oikeudenmukainen. Tarvitsemme palvelujärjestelmäämme: koulujamme, sosiaalipalvelujamme ja terveydenhuoltoamme. Ja tarvitsemme palveluja entistä kipeämmin, kun suuret ikäluokat vanhenevat. – Köyhyyden voittaminen ei ole läheskään niin helppoa, kuin luullaan tai halutaan uskoa – erilaiset indeksikorotukset ovat tärkeitä mutta eivät riittäviä. Stakes on avainroolissa, meidän on koko ajan etsittävä entistä toimivampia instrumentteja. Mutta kehittäjien hyvä työkään ei riitä: poliitikot eivät saa väheksyä köyhyyden ongelmia. On vastakkainasettelun aika. – Toimiva kansalaisyhteiskunta edellyttää tiedonkulun avoimuutta. Pahoinvointimittareiden seuranta ja tietojen esteetön leviäminen kansalaisille tekevät mahdolliseksi sen, että kansalaiset voivat puuttua sosiaalisiin epäkohtiin. Olen itse virkamies ja valmis sälyttämään viranomaisille entistä enemmän velvoitteita, jotta tieto kulkee ja yhteisöjen ongelmat korjaantuvat, ennen kuin ne kroonistuvat. – Jos ongelma ratkaistaan, se on mainiota. Mutta vielä parempi olisi, jos ongelma olisi ehkäisty. Ongelmien ehkäisyyn tähtäävä politiikka vaatii entistä enemmän tietoa, ja tietysti päättäjiltä asennetta.
Yhteiskunta tarvitsee lisää lapsia ja lapset vanhempia – meidän arvostustamme ja aikaamme.
”Lähes joka kolmas 8–13-vuotias tyttö haluaa joskus satuttaa itseään, ja lähes puolet samanikäisistä pojista tahtoo vahingoittaa toista ihmistä." (Atte Oksasen väitöskirja) Joko pysähdyttää? Tämä on tulos tuoreesta tutkimuksesta. Yhteiskunnan kuuluu taata vanhemmille työolosuhteet, joissa he voivat tukea lapsia nykyistä paremmin. Vanhemmat kärsivät stressistä, joka periytyy suoraan pienille lapsille. Väestörakenteen oikaisussa yksi hidas keino on rohkaista perheitä kasvattamaan toivomansa määrä lapsia – nythän lapsitoiveet eivät toteudu. Toiveiden pitäisi toteutua paremmin, siihen poliitikot voivat vaikuttaa, eivät vain perheet. Toinen, tehokkaampi ja nopeampi keino on siirtolaisuus. Mikä keinovalikoima sitten valitaankaan, lapsiperheet ansaitsevat taloudellisen perusturvan. On häpeällistä, että maamme on kehittymässä lasten luokkayhteiskunnaksi – etenkin yksinhuoltajaperheet ovat vaikeuksissa. Vihreän lapsi- ja perhepolitiikan lähtökohtana onkin poistaa esteitä toivottujen lasten saamiselta ja antaa syntyneille lapsille paras mahdollinen lapsuus. Lasten saaminen on monille ihmisille erittäin tärkeä osa elämää: emme saa sälyttää liikaa paineita perheille, jotka tekevät sanoinkuvaamattoman arvokasta lasten kasvatustyötä. Työelämän vaatimukset vaikuttavat voimakkaasti perheiden hyvinvointiin. Työelämän tehokkuus ja ylityövaatimukset tai opiskelun ylitehokkuus eivät saa ryöstää mahdollisuutta perheen yhteiseen aikaan. Nuoriin naisiin kohdistuvia työmarkkinapaineita helpottaisi huomattavasti, jos isätkin muodostaisivat lainausmerkeissä uhkan työnantajille. Meidän onkin luotava uusi isyys: isät eivät syrjäydy lastensa elämästä vaan hoitavat lapsia entistä enemmän. Näin miehetkin saavat rikkaamman elämän. Islannissa isä huolehtii lapsesta päävastuullisena kolmesta kuuteen kuukautta, ja kokemukset ovat olleet erinomaisia. Tässäkin työssä on oltava määrätietoisia. Jossain vaiheessa puhuttiin kiintiönaisista poliittisissa luottamuselimissä, kunnes sukupuolikiintiöihin nyt on alettu suhtautua luonnollisena asiana. Ensi alkuun kodeissa tarvitaan kiintiöisiä. Merkittävä osa perhevapaista tulee varata pelkästään isien käyttöön. Isääntyminen - todellinen isän rooliin kasvaminen - on miehen elämän antoisimpia haasteita. Työelämää tulee kehittää niin, että lastenhoidon ja työn yhteensovittaminen on helpompaa. Ylityöt pitää saattaa tiukempaan kontrolliin; ylitöissä on kyse sekä työnjaon oikeudenmukaisuudesta että niiden mahdollisuuksien rajoittamisesta, joilla isät voivat osallistua lasten hoitoon ja hoivaan sekä perheen arkeen. Ylitöiden teettämistä voidaan vähentää nykyisen lainsäädännön puitteissa tehostamalla työaikojen valvontaa. Tulonsiirrot lapsiperheille ovat jääneet jälkeen, jonnekin viime vuosituhannelle. Meille on syntymässä uusi lapsiperheiden köyhälistö – sen estäminen on eduskunnallinen asia. Perheet tarvitsevat isän läsnäoloa nykyistä enemmän. Islantilaisisien lailla suomalaiset isät ansaitsevat pitkät isyyslomat. Lapsemme eivät voi henkisesti hyvin. Se on tunnustettava, olen itse nähnyt sen työssäni. Esimerkiksi lasten- ja nuorisopsykiatriaan tarvittaisiin vahvemmat resurssit, mutta ongelmien ennaltaehkäisy olisi kuitenkin kaikkien kannalta parasta.
Ihminen ei elä pelkästä kalakukosta. Kulttuurista saamme sellaista energiaa, joka estää sieluamme sammaloitumasta. Olen kasvanut siinä mielessä kulttuuriperheessä, että isäni esiintyi paljon, sekä musiikkiestradeilla että näytelmissä ja elokuvissa (no, mainoksissakin…). Isä korosti paljon kolmen asian tärkeyttä: säästäväisyyttä, opiskelun tärkeyttä ja kulttuurin arvoa. Äiti painotti enemmän hengellisyyttä, rehellisyyttä ja toisista huolehtimista. Ristiriidassa nuo painotukset eivät olleet keskenään, mutta olen iloinen, että vanhemmat tarjosivat hieman erilaisia eväitä elämää varten, noista sain luotua oman synteesini. Mutta huomaan sisäistäneeni kaikki nuo arvot. Ihmiskunnalle on tieteen ja teknologian kehityksen ansiosta avautunut huikeita visioita. Entisaikojen ajattelijat kuvittelivat modernin elämämme paljolti henkevyyden sävyttämäksi, kun koneet vapauttaisivat ihmiset rutiinien orjuudesta ja vitsausten voittamiseen sidottu energia vapautuisi. Totuus on kuitenkin varsin materialistinen. Tiede on kehittynyt ripeästi, mutta tieteellistä ajattelua mullistavat mestarit ovat vähissä. Taiteessa ei ole tapahtunut viime aikoina mitään, mikä nostaisi ihmistajunnan tai moraalin uusiin ulottuvuuksiin. Uskonnoissakaan ei ole noussut uskonpuhdistajia. Useimpien arkipäivä on edelleen kamppailua terveyden sekä psyykkisen ja taloudellisen toimeentulon ympärillä. Vaikka musiikki kaikuu ostoskeskuksissamme, ei tajuntamme voi väittää jalostuneen taiteen ylevöittämäksi. Luulen, että myös muutama eettinen kysymys odottaa edelleen ratkaisuaan... Taide on instituutiona jäänyt tieteen katveeseen. Kauneus ja hyve ovat arvoina saaneet väistää totuuden tieltä. Ja haemme nimenomaan käytännöllistä totuutta, joka tuo helpotusta ja mielihyvää: perimmäiset totuudet eivät ole arvossa. Tiedemiehemme etsivät pääosin pieniä totuuksia, eivät suuria. Vierastan näkemystä, että tiede olisi totuuksien tuotanto- ja jalostuslaitos. Pidän tiedeuskovaisuutta köyhyytenä, tieteen eittämättä uljaista ansioista huolimatta. Vain tieteeseen ihmis- ja maailmankuvansa rakentava ihminen joutuu torjumaan kysymykset elämän tarkoituksesta mielettöminä. Ja tarkoituksettomuus juuri on teknoihmisen perussairaus. Tiede on loistava työväline, hyödynnänhän sitä ahkerasti itsekin. Sillä löydämme totuuksia, muttemme totuutta. En myöskään jaksa arvostaa tiedon pänttäämistä. Vaikka teen tilastollista työtä, en muista numeroita, enkä haluakaan. Sitäkö se ”sivistys” olisi: mahdollisimman monen yksityiskohdan muistamista? Haluan muistaa sen, mikä on ymmärrettävissä, ei vain tiedettävissä. Mikä on ihmisestä kaunista, on myös lähellä ihmisen perusluontoa. Olemme virittyneitä löytämään jotain elämän kipinää esteettisestä, se nostaa, kun muuten elämä ajoittain näyttää nurjan puolensa. Pidän tärkeänä taiteessa ja kulttuurissa myös sen emansipatorista tehtävää, eli se ei vain johda meitä kauniiseen vaan vapauttaa meitä. Kuinka moni elokuva onkaan nostanut ymmärrystä ihmisestä ja luonut innostusta parantaa maailmaa?
Ihmiskunta voi vielä rakentaa tasapainoisen suhteen äitiplaneettaan – ja hillitä ilmastonmuutosta Ilmastonmuutoksen estäminen – se tulee kalliiksi. Mutta ilmastonmuutokseen sopeutuminen – se vasta kalliiksi tuleekin, ja tuskalliseksi. Olemme teknoyhteiskunnassa vieraantuneet luonnosta, planeetastamme. Juoksemme urbaaneissa oravanpyörissä, kiinnostuksemme kohdistuu omiin sankaritarinoihimme, aineelliseen ja sosiaaliseen menestykseemme. Kulttuurimme ei jaksa panna paljoa painoa sille, miten luonto jaksaa. Elämme edelleen siinä illuusiossa, että äitimaa ottaa kärsivällisesti vastaan mitä vaan. Tosin jollain tasolla tiedämme kaikki sen jo virhearvioksi. Luulen, että jos seuraamme tulisi pieniä vihreitä miehiä, he arvaisivat kohdella planeettaa toisin. He tietäisivät, kuinka harvassa tällaista luonnon kukoistusta on. Ihminen on sokeutunut itsestäänselvyydelle: ihmisen vastuuntunne ei ole vielä kasvanut teknisten kykyjemme edellyttämälle tasolle. Mutta tietoisuus on muuttumassa, samoin asenteet. Teemme huomaamattamme aika isoja valintoja. Tänään ratkaistaan, millaiset tuulet puhaltavat lastenlapsillemme. Joku väittää, että on jo liian myöhäistä: ilmastokehitykseen vaikuttaminen on niin hidasta, että lämpeneminen on peruuttamatonta. Ihminen ei voisi enää pysäyttää prosessia, jonka se on käynnistänyt (mahdollisesti yhdessä auringon lämpenemisen kanssa). Tulevaisuudenkuvissa ja riskien arvioinnissa nojaamme aina oletuksiin ja uskomuksiin, varmaa futurologista ennustetta ei kukaan voi tarjota. Hyvin monet alan asiantuntijoista kuitenkin vakuuttavat, että hillitsemällä fossiilisten polttoaineiden käyttöä Maa on paljon asuttavampi kuin päästöjä hillitsemättä. Osa päättäjistä näkee, että meidän tulee rakentaa hyvinvointimme ydinvoiman varaan, koska se ei saastuta. Minäkin haluaisin uskoa ydinvoiman käytön olevan turvallista ja saasteetonta. En ole vaatimassa pikaista ydinvoimasta luopumista, mutta en rohkene ummistaa silmiä ydinvoiman ilmeisiltä riskeiltä, enkä näe ydinvoimaa kestävänä ratkaisuna. Kaikista sähköntuotantolaitoksista vain ydinvoimala voi aiheuttaa suurkatastrofin. Jos joku uskaltaa kirkasotsaisesti väittää, että Suomessa ei koskaan tapahdu ydinvoimaonnettomuutta, että voimalat ovat terrorismilta turvassa, että suomalainen peruskallio säilyy 200.000 vuotta ennallaan ja että ehtyvän uraanin hinta ei tule nousemaan huimasti 30 vuoden päästä, olkoon oikeutettu siihen. Mutta kummeksun väitettä. En halua vähätellä ydinvoimaa ajavien mahdollista vilpittömyyttä – heillä pitää vain olla hämmentävän vahva luottamus riskittömään tulevaisuuteen. Tulevaisuushan on meille sumea. Kyse ei liene hyvien ja pahojen välisestä kamppailusta, mutta pelkään, että jotkut eivät halua nähdä todellisia riskejä. Toisaalta moni kysyy, mitä vaihtoehtoja meillä on, jos fossiilisistakin polttoaineista pitäisi päästä eroon. Kun tuota kysymystä pohditaan aidosti, ottamatta dogmaattiseksi lähtökohdaksi sen kummemmin ydinvoiman hyödyntämistä kuin hylkäämistäkään, käydään oikeahenkistä keskustelua. Tuon kysymyksen pitäisi yhdistää meitä kaikkia, ja sen pitäisi johtaa kansantaloudellisestikin merkittävään panostukseen vaihtoehtoisten energialähteiden kehittelemiseksi. En täysin tyrmää mahdollisuutta, että olisin väärässä. Voi olla, että vakavilta onnettomuuksilta säästytään ja tämä osoittautuu lyhyeksi ylimenokaudeksi, joka päättyy ihmiskuntaa hätkähdyttävään energialähdekeksintöön. Joka tapauksessa on mahdotonta enää monen sukupolven ajan nojata uraaniin. Pidän tärkeänä, että suomalaiset ovat kunniakkaita edelläkävijöitä bioenergian kehitystyössä, sillä meillä on edellytykset myös taloudellisesti hyötyä kyseisen tekniikan kehittämisestä. Työtä on tehtävä pitkäjänteisesti. On selvää, että koemme siinä väliin myös takaiskuja, lupaavat energiaratkaisut eivät osoittaudukaan odotusten mukaisiksi.
Ei kiitos Bush, en liity Natoon. Olen Suomen kansainvälistymisen ja kansainvälisen yhteistyön ehdoton kannattaja. YK alajärjestöineen on yksi upeimmista asioista, mitä ihmiskunta on saanut aikaan – sen vaikutus on vain nyt kaikkea muuta kuin vahva. Mutta YK:lle on ikuinen tilaus, kuten monille muille humaania näkökulmaa painottaville monikansallisille järjestöille (Punainen Risti/Puolikuu, Amnesty International…). Vaikka maailma on täynnä sotilaallista uhkaa ja kriisipesäkkeitä, olen perimmiltäni optimisti ihmiskunnan kehityksen suhteen. Sotia tulee aina olemaan, mutta kansainvälinen kriisinhallinta kehittyy demokratiakehityksen edetessä. Ihmiskunnan kannalta pahin uhka ei ole sotilaallinen vaan ympäristöön, lähinnä ilmastoon liittyvä. En ole innostunut sellaisesta ajatuksesta, että Naton raja kulkisi Suomen ja Venäjän välillä. Ensimmäiset vuosikymmeneni olen elänyt maailmassa, jota leimasi kauhun tasapaino: elimme kylmän sodan sävyttämää elämää. Ja Suomi oli silloin hauraalle pohjalle rakennettu silta kahden vihollisleirin välillä. Nato oli ehkä tarkoituksenmukainen yhteisö historian tuossa vaiheessa. Nyt se koettaa etsiä itselleen uutta tarkoitusta, ja vaikuttaa, että monet yrittävät luoda uusia vastakkainasetteluja, että sille saataisiin missio – vaikkapa kristillisyyden puolustajana. Nato ei ole se yhteys, johon voisin kokea ykseyttä. Perusteet ennakkoluuloilleni näkyvät uutisista. Niin pitkään, kuin Naton korkein sotilaallinen voima puhkuu haukkamaisuutta sekä keinotekoisia vastakkainasetteluja ja politiikka terrorismin vastaisella retoriikallaan käytännössä pikemminkin lietsoo terrorismia, haluan olla kaukana tuosta järjestöstä. On kaksi Amerikkaa: liberaalia, suvaitsevaista, demokraattista ja ympäristötietoista amerikkalaisuutta kohtaan tunnen vahvaa vetoa. Suosikkiamerikkalaisuuteni vain on heikoilla. En halua ainuttakaan suomalaisuhria enkä ylipäänsä sairasta taistelua epäoikeudenmukaisen maailmantalouden synnyttämää terrorismia vastaan. Sen sijaan olen kamppailemassa terrorismia nostattavaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Nyt vain sikiää uutta vihaa länsimaita kohtaan, eikä vika ole yksin kurjuudessa elävien. Se, mihin haluan nojata, on eurooppalainen puolustus. Minusta on älyllistä epärehellisyyttä puhua perinteisestä suomalaisesta liittoutumattomuudesta, vaikka toki olen sortunut siihen itsekin. Emme tosiasiassa olleet liittoutumattomia kylmän sodan aikaankaan – YYA-sopimusta tullaan, kunhan saamme etäisyyttä menneisyyteen, tulkitsemaan rehdimmin. Keskustan Kääriäinen antoi meille kaksi vaihtoehtoa: joko Nato-jäsenyys tai lisää määrärahoja armeijalle. Muutoin hän ei pidä puolustustamme uskottavana. Hän kuitenkin vaikeni siitä, että jos Nato käy kärkkäästi sotilasoperaatioihin, kukaan ei aavista ”puolustuksen” kustannuksia. Todennäköisesti saisimme suomalaisten sotilasuhrien lisäksi muhkeat sotilasmenot. Mikä sitten on uskottavaa puolustusta? Sen arvioijana puolustusministeri ei ole paras auktoriteetti, hän nimenomaan ei ole uskottava. Meidän tehtävämme ei ole miellyttää puolustusministeriä eikä poistaa hänen huoliaan. – Meillä on mahdollisuus tehostaa ja vahvistaa puolustustamme likimain nykyisellä budjetilla, jos mm. vihreiden vaatimalla tavalla siirrymme valikoivaan asepalvelukseen. Nykyaikainen sodankäynti on kaikkea muuta kuin riippuvaista sotilaiden massasta. Tarvitsemme vahvasti maanpuolustukseen sitoutunutta reserviä ja armeijaa, joka on valmis ottamaan vastaan myös ulkomaista työvoimaa. – Myös naisten asemaa armeijassa tulisi saada vahvistetuksi. Armeija on patriarkaalisuuden ja autoritäärisyyden pesäke, jolle vihreä feminismi tekisi erityisen hyvää. – Rauhanaate ja pasifismi ovat onneksi vahvistuneet nuoressa polvessa, ja prosessi etenee jatkuvasti. Meillä on historiallista perua ongelmallinen suhde aseistakieltäytyjiin: tämä tuli esiin erityisesti viime sodassa epäinhimillisenä suhtautumisena inhimilliseen pelkuruuteen. Karskista kurista huolimatta hävisimme sotamme. – Sodissa menehtyi ja yhteiskunnassamme elää edelleen suuria sankareita, pahimman mahdollisen inhimillisen tragedian läpikäyneitä ihmisiä. Toimin Rintamaveteraaniasiain neuvottelukunnassa ja haluan toimia sankareidemme puolesta. – Mutta haluan tehdä työtä myös niiden puolesta, joilla on vahva rauhan vakaumus. On nuoria miehiä, jotka tällä vuosituhannella eivät ole valmiit ottamaan käteensä asetta. Siviilipalvelus pitää lyhentää alle vuoden pituiseksi ja totaalikieltäyjille vankila on totaalisen väärä paikka. Tiukat sukupuoliroolit ovat jo liian pitkään tukahduttaneet ihmisen pääsyä kukkaan Suomalainen mies ei itke, sen sijaan hän tekee itsemurhan tai kuluttaa hitaasti, raastavasti itsensä loppuun. Noinkin sen voisi aforistikko ilmaista. Suomalainen mies ei tuhlaa aikaansa hellyyteen. Mitä lauloikaan mestari Juice Leskinen: ”…mutta joku päivä Suomipoika itkemään ryhtyy, tai joutuu, tai suostuu, ja silloin Kauhavan rauta ruostuu. Ja Vaasankin veri vapisee. Vaasankin veri vapisee.” Meidät miehet on kasvatettu kyllä hyvin, mutta vähän väärin. Osaamme toimia paremmin yhteistyössä auton kuin vaimon ja lasten kanssa. Me olemme kovan suomalaisen kollektiivisen menneisyyden uhreja. Sotavuosina tarvittiin hammasta purevaa tosi raavasta miestä. Mutta nyt meillä on 2000-luvun postmoderni yhteiskunta, joka odottaisi mieheltä lempeyttä. Vaikka on hauskaa heittää ilkikurista herjaa Ruotsin serkuistamme, sukupuolirooleissa ruotsalaiset ovat sukupolven edellä meitä. Mutta aivan uutta on iduillaan nuoressa polvessa. Ratkaiseva edistysaskel on, kun isät alkavat viettää enemmän aikaa lasten kanssa, myös päävastuisena huoltajana. Hoidin itse ensimmäistä lastani puolitoista vuotta koti-isänä ja luulen, että kaikki olivat tyytyväisiä. Luoja tai luonto ei ole tehnyt ihmisistä(kään) selkeällä kahtiajaolla miehiä ja naisia. Sukupuolisuudessa on paljon laajempaa kirjavuutta, kuin monet ahdasmieliset haluavat uskoa. Tuo kahtiajako on kulttuurimme jäykkyyttä: osassa kulttuureja on paljon enemmän joustoa, jos kohta sekin pitää muistaa, että on monia maita, joissa sukupuolisuuden kyseenalaistaminen on jopa vaarallista. Pitkään on vaiettu siitä, että joka vuosi Suomessakin syntyy paljon lapsia, joita ei voi biologisesti luokittaa yhteen sukupuoleen. Monissa biologisesti yksiselitteisissä miehissä ja naisissa on myös psyykkisesti toisen sukupuolen piirteitä. Ja vaikka uskoisimme ”vain” kahteen sukupuoleen, kuka sanoo, että miehen pitää olla tunteeton ja tietää, mikä on taltta? Moni mies ja nainen ei ole uskaltanut toteuttaa sisäistä kutsumustaan, kun samalla kyseenalaistuisi miehisyys tai naisellisuus. Meillä on näkymättömiä pakkopaitoja, kahleita, joita haluan murtaa. Toivon miehistäkin välittäviä, pehmeyttä voi toki täydentää miehisellä karskiudellakin. Mitä enemmän miehet ja naiset jakavat saman maailman, sitä enemmän he löytävät yhteisiä tapoja rakentaa uudenlaista suomalaista kulttuuria. Miehillä ja naisilla on pieniä eroja aivoissa ja ajattelussa. Keskimääräiset erot eivät ole kuitenkaan niin suuret kuin vaihtelu miesten ryhmässä ja naisten ryhmässä. Moni poika ei jaksa käsitellä koulun yksittäisten tietojen suurta virtaa. Nainen on oppinut alistumaan, nainen saa huonompaa palkkaa, nainen huolehtii lapsista, nainen ei saa pitkäaikaista työtä, kun voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Mies peittää heikkoutensa eikä mene hoitoon, mies syrjäytyy, kun ei kestä eroa ja yksinäisyyttä, mies kuolee ennenaikaisesti. En minä halua sellaista yhteiskuntaa. Olen äänestänyt muuten melkein aina naista, mutta tällä kertaa taidan äänestää miestä…
|
